Kirjoitus podcasteista ja naurun intiimiydestä ja uuden löytämisestä.

Podcastit

Se mikä oli hauskaa, niin tultuani keikkapaikalle Peter Sapiano kutsui minut haastatteluun yhdessä Patrosen Matin kanssa Mamu & Juntti podcastia varten. Siinä hurahti puoli tuntia aivan liian nopeasti ja paljon asioita jäi sanomatta.

Puhuimme naurusta ja keikkapaikkojen sekä erilaisten yleisöjen ja yksilöiden asettamista haasteista.

Keikat

Kun Hyvinkään keikan jälkeen eräs kokenut musiikkialan tapahtuma järjestäjä tuli sanomaan että: ”on se kun teille koomikoille voi vaan varata jonkun nurkan ja heittää mikrofonin niin sitten homma toimii”. Ja joissain hyvin hyvin harvoissa tilanteissa asia on näin. Mutta itseasiassa stand up komiikka usein tarvii hyvän tilan, hyvän äänentoiston, yleisölle katsomon jossa on helppo rentoutua( usein pimeä tila, penkit rivissä) ja, tästä aina tulee väittelyä, hyvän yleisön.

Meidän ammattitaitomme on tehdä yleisöstä hyvä silloin kuin se ei sitä ole. Koska jokainen yleisö on yksilö. Periaatteesaa Shrödingerin kissa, ennen et tiedä kun sanot ensimmäiset sanat mikrofoniin. Silloin se hahmottuu tuleeko illasta helppo vai joutuuko tekemään töitä jo sitä varten etttä pystyy edes esiintymään.

On ollut tilanteita joissa keikka myöhästyy tilaajan puolelta venyneen ohjelman takia yli tunnilla. Voin kertoa, että suht runsaan nestemäisen tarjoilupöydän nähtyäni paikalle saavuttaessa, esiintymän menemisen “jännittävyyttä” lisäsi 15 min ennen keikkaa salista kuulunut erittäin humalaisen miehen huuto:”VIINAT ON NY LOPPU!” Tervetuloa Toijalaan. Ja sehän oli ihan hirveää, ulkopuolinen esiintymässä “sanavalmiille herrasmiehille” puvut päällä. 15 minuuttia piti olla, olin kymmenen, muistaakseni pystyin kertomaan ilman häiriötä ja päälle puhumista ensimmäisen jutun siinä viiden minuutin kohdalla, ilmeisesti sen takia että kaikki ottivat hörpyn kaljasta samaan aikaan. Sitten sama show jatkui. Homma meni vittuiluksi. Muistaakseni Kiven Iikka sanoi joskus, että on päälle huutelua parempi on se että yleisö pelkää ja on hiljaa. No, se onnistui mutta mikään muu ei.

Kaikilla viikonlopun kolmella keikalla oli niin sanotusti aktiivinen yleisö, jotka osallistuivat ja kommentoivat esityksiä jos siihen antoi mahdollisuuden. Koomikko voi omalla toiminnallaan päättä miten esitys menee. Minä annan yleisön osallistua, jotkut eivät pidä siitä että juttujen rytmi sotkeentuu ja painavat oma setin läpi. Teen minäkin niin joskus, varsinkin tietyissä mestoissa joissa et voi antaa humalan turruttamalle kantapeikolle yhtään aikaa päästä huutamaan väliin. Koska yleensä ne eivät edes liity mihinkään. Minulle on huudettu kesken esityksen muun muassa AIV, navetta ja hiiva. Ja voin vannoa että ne eivät varsinaisesti paranteneet kenenkään saamaa audio-visuaalista kokemusta. Tokihan siinä pääsee hieman kuittaamaan, mutta usein on parempi että esiintyjä kertoo jutut ja yleisö kuuntelee ja nauraa.

Eksyin hieman aiheesta koska oli tarkoitus kirjoittaa naurun intimiteetistä. Eli miksi voi olla vaikeaa nauraa hauskallekkin jutulle.

Nauramisen vaikeus

Minulla on käynyt monesti, ja toivon että käy vastaisuudessakin se, että ihmiset laittavat käden suun eteen ja yrittävät pidättää naurua. Sehän on merkki siitä että on menty sellaisen rajan yli joka rikkoo normeja ja joutuu miettimään alitajuisesti että mitä muut ajattelevat? Mitä tämä kertoo MINUSTA, jos nauran tälle?

Minusta hyvä komiikka saa ihmiset nauramaan. Loistava komiikka vie ihmiset jonkun moraalisen tai ajatuksellisen rajan yli, sekä pakottaa nauramaan. Tämä on se pyrkimys mihin itse tähtään, se onnistuu harvoin, se vaatii koomikolta paljon ja niin se vaatii myös yleisöltä. Ensiksi mainitulta välittää viesti niin hyvin, että toinen voi luottaa siihen että mennään yhdessä uuteen paikkaan joka tuntuu ehkä pelottavalta. Ja yleisöltä sen että he ovat valmiit avaamaan mielensä asettamat rajat.

Tämän pitäisi olla helppoa, mutta monesti koomikoiden luoma illuusio siitä, että kaikki mitä lavalla sanotaan on absoluuttisesti totta on suht voimakas. Se on kaksiteräinen miekka, esitys elää ja hengittää sen ansiosta, mutta se voi myös vaikeuttaa liian totena asioille nauramista. Balanssia löytäminen olisi mahtavaa. jonain päivänä haluan olla niin hyvä että tämä onnistuu.

Nämä ovat kuitenkin vitsejä, aina, ja ainakin omasta puolestani voin sanoa että huumorini tulee hyvästä paikasta. Tavoitteeni ei ole loukata ketään, mutta en myöskään usko, että pystyisin tekemään itselleni mielenkiintoista komiikkaa jos en kertoisi sellaisia asioita jotka saattavat loukata joitain. Tämän valinnan olen tehnyt jo aikoja sitten, mutta valitettavasti se on unohtunut viimeisen 1,5 vuoden aikana. Nyt yritän päästä takaisin sellaisella materiaaliin, joka kiinnostaa myös itseä ja haastaa viemään komiikkaa alueelle jossa en ole käynyt. Töitä se vaatii, koska en ole koomikkona lähellekkään valmis oikein missään suhteessa. Mutta mikä tässä kehittymisessä on hauska on se, että jos kehityn jutun kirjoittajana, se yleensä myös näkyy sitten esiintymisen paranuksena. Ja toisinpäin. Pienistä puroista syntyy jossain vaiheessa iso nauru.

Miten jatkossa?

Mihin suuntaan siis komiikka lähtee? Yritän muuttaa ajatusmaailmaa pois siitä, että jos kuolet kerran lavalle niin jutut ovat eivät ole tarpeeksi hyviä siihen, että jos et kuole kertaakaan lavalle niin jutut ei ole tarpeeksi hyviä. Kaikkia ei saa miellyttää.

Ja tämä on se koomikon suurin pelko: lavakuolema. Kukaan ei naura. Se tuntuu siltä kuin pyytäisit suurta ihastustasi seurustelmaan kanssasi, mutta vastaus on ei. Tyly ei. Sellainen ei joka kertoo että sinä et ole minun arvoinen. Se on kauhea tunne. Mutta siitä pääsee yli, siitä tulee oppia ja tehdä paremmin kunnes seuraavan kerran menee alueelle johon ei taidot vielä riitä.

Rajat löytää helpoiten astumalla niiden yli.

-Petri